kunnes olen eheä lämmin onni

olen vajonnut ja noussut jälleen
oppinut seisomaan omillani
mutten siltikään osannut odottaa
sydänsäryn tuntuvan kipuna rintalastan takana

yhtenä hetkenä tunne on harmaa ja ontto
täyttää ääriä myöten tyhjyydellä
turruttaa
pistelee sormenpäissä

toisinaan taas polttava kipu joka pakahduttaa
salpaa hengityksen
saa taipumaan kaksin kerroin vajoamaan lattialle
olen kasa nyyhkytystä ja vapinaa
kuumat kyyneleet poskilla

näinä hetkinä haluan unohtaa

kerätä itseni viimeistä sirpaletta myöten
hautoa tyhjyydessä
keinuttaa hellästi edestakaisin kunnes unohdus kuroo minut kasaan

kunnes olen eheä lämmin onni

more words, better content

Jäin tähän istumaan ja miettimään, miksi olen kirjoittanut blogia. Meinasin jo poistaa koko blogin ennen kuin sisko totesi, että eikö se nyt ole ihan kiva muisto. Onhan se. Selasin kesäretket ja Kanadan reissut, kaikki ne kuvat ja hetket jotka olen tallentanut tänne, jakanut tutuille ja tuntemattomille. Onhan se mukavaa. Helppoa niin kauan, kun jakaa sämpyläohjeita ja matkakuvia. Ei mitään liian henkilökohtaista, pelkkä kevyt pintaraapaisu. Sellaisista aiheista kirjoittamista ei tarvinnut kahdesti miettiä, kunhan hölisi jotain pirteää.

Sitten tulee tällaisia vuosia kuin 2016. Ajanjaksoja jolloin kaikki mitä elämässä tapahtuu, on yhtäkkiä suurta ja mullistavaa. Ennen kaikkea arkaa, henkilökohtaista, usein vaikeaa. Ero kuuden vuoden parisuhteesta, kaksi muuttoa, koulun lopettaminen ja uuden suunnitelman kehittäminen, vakituinen työsuhde, ihmissuhteiden muokkautuminen. Olin epäonnistuja, haavoittunut, opettelin luottamaan, nousin ja putosin uudelleen. Kaikki asioita, joista olisi paljon sanottavaa, mutta yhtäkkiä tiedostaa vahvasti ulkopuolisten läsnäolon. Sen, että kuka tahansa voi tulla tähän, lukea ja tehdä omat johtopäätöksensä elämästäni ja minusta ihmisenä. Ja yhtäkkiä haluaa suojella itseään muiden mielipiteiltä.

Istun siis tässä ja mietin blogia. Tyhjänpäiväisyyksien kirjoittaminen ei huvita. Maailmassa tapahtuu niin paljon, elämässä tapahtuu niin paljon, sanottavaa on liikaa. Haluan kirjoittaa maailmantuskasta, sydänsurusta, kaikesta arasta ja kipeästä. Nautin muiden ihmisten provosoivasta tyylistä, avoimesta ajattelusta, siitä että asioihin tartutaan suoraan ja kainostelematta. Haluaisin seurata jalanjäljissä.

Aloitetaan pienestä. Tiedättekö, on asia joka ärsytti tässä kun pohdin, mitä asioita voisin ja haluaisin kirjoittaa muiden nähtäville. Liittyen niihin muiden mielipiteisiin ja arvosteluun. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tietoinen ihmisestä, joka ei pidä minusta. Jopa inhoaa hyvin avoimesti. Pysyttelee kaukana mutta inhoaa kuitenkin, kuvittelee tietävänsä asioita, näkee ne pintaraapaisut ja tekee omaan käsitykseensä sopivat johtopäätökset. Millään mitä sanon tai teen ei ole väliä, olen joka tapauksessa kamala ja hirvittävä. Toki on varmasti muitakin joiden lempi-ihminen en ole, mutta tässä on henkilö joka ei ole koskaan tavannut minua henkilökohtaisesti ja vihaa siitä huolimatta. Myös puhuu siitä avoimesti ja rikkain sanankääntein, mutta ei minulle vaan muille.

Myönnän, että ajatus tästä häiritsi hetken. Voisinko olla avoin vielä tietäen, että joku saattaisi varta vasten lukea tuomiten? Enkö tällä tavoin laittaisi itseni kovin haavoittuvaiseen asemaan? Antaisi lisää vettä myllyyn vihapuheille? Olin hetken tietoinen kaikista epävarmuuksistani ja vioistani. Miten epämiellyttävää, että joku on muodostanut minusta niin negatiivisen mielipiteen antamatta minun vaikuttaa siihen lainkaan. Olisiko sittenkin helpompaa vain poistaa näkyviltä kaikki mahdollinen, jonka perusteella minua voisi arvostella?
Näin pohdin sen hetken. Sitten lakkasin välittämästä. Fuck it. Jos jonkun elämä helpottuu sillä, että maalaa minusta demonin - kaikin mokomin. Mitä se minua liikuttaa. Ehkä periaatesyistä kuulisin mieluummin nämä mielipiteet ja arvostelut henkilökohtaisesti enkä mutkien kautta, mutta minkäs teet. Vihatkoon! Minä jatkan elämääni, kiitos vain.

Kenties luet tätä juuri nyt, hei siellä näkymätön naapuri! Tervetuloa. Sanoisin, että ota yhteyttä, mutta tuskin innostuisit. Tai ehket sittenkään lue tätä blogia jolla on huima muutaman ihmisen seuraajakunta, missä tapauksessa tuplavoitto, molempi parempi.

Den Första


Ero.

Kolme pientä kirjainta.

Joiden vaikutuksesta viime vuosi loppui melkoiseen myllerrykseen, joka jatkui vielä pitkälle tämän vuoden puolelle. Olen viimeisten kuukausien aikana käynyt läpi sellaista tunteiden kirjoa, että välillä on ollut vaikea pysähtyä hengähtämään. Olen hyperventiloinut yksin lattialla ja pelännyt musertuvani sen taakan alle, joka on elämä. Olen imenyt itseeni valoa niin auringosta kuin ympäröivistä ihmisistäkin, vetänyt keuhkot täyteen ilmaa ja hengittänyt vapaammin kuin aikoihin. Olen tanssinut pääni pyörryksiin, nyyhkyttänyt sängylle käpertyneenä kun yllättävä tunne on vyörynyt ylitse, oppinut nauramaan uudella tapaa, pelännyt tulevaa vain huomatakseni pelkoni turhiksi,
ja yli kaiken
olen rakastanut niin uskomattoman paljon ja vahvasti.

Olen kiitollinen tästä elämästä.

Season of hope (after the flood)


Tallinna. Seikkailu. Täällä sitä on oltu jo kolme kuukautta. Tai täällä ja täällä, viikon vietin Budapestissa, toisen Pariisi-Bryssel-Amsterdam-Gent -väliä kiertäen ja monen monta viikonloppua Suomessa. Aika on vain hujahtanut ohi ja tuntuu, etten ole edes ehtinyt asettua aloilleni. Silti, samalla tämä asunto on alkanut tuntua kodilta. On hyvä olla. Olen oppinut taas hengittämään. Pidän tästä kaupungista ja sen ihmisistä, ja erityisesti pidin aurinkoisesta syksystä. Hopeapajuista, ihanista pastellinsävyisistä puutaloista, kellastuvista lehdistä jotka nyt ovat jo pudonneet. Tilalle on ympäri kaupunkia ripustettu jouluvaloja. Suosikkina omassa kotipihassa loistavat, hieman surullisen näköiset valot jotka joku on puolihuolimattomasti heittänyt roikkumaan isoon pajuun. Tenttiviikko lähestyy jälleen ja yritän pysyä kiinni arjessa, vaikka mieluummin unohtaisin jo kaiken muun ja asennoituisin jouluun, taistelisin kaamosmasennusta vastaan kynttilöiden avulla ja lukisin kaikkea paitsi lakipykäliä.

Seikkailun alku

Maanantaina satamasta kävellessä päätin oikaista, kulkea eri reittiä ja etsiä trollipysäkin jolta en ollut vielä matkustanut - ja eksyin. Vaelsin parisenkymmentä minuuttia läpi puistojen ja parkkipaikkojen, ennen kuin löysin kyseisen pysäkin. Kotipysäkille päästessä satoi kaatamalla vettä, enkä tietenkään muistanut laukussa olevaa sateenvarjoa. Toisin kuin pulut, jotka istuivat suojassa parvekkeiden alla, ja kaupan oviaukossa nököttävä yrmeä pieni mummo, jonka päiväjärjestyksen sade oli selvästi pilannut, minä olin rappukäytävään päästessäni läpimärkä ja kylmissäni. Ei haitannut. Täällä on hyvä olla.
Lähtötilanne: Kolme kaveria, asunto Tallinnassa, yksi huone vapaana. 
Lisää kiinnostus asua Tallinnassa, opiskelupaikka Tallinnan yliopistossa ja spontaani innostus. 
Lopputulos: Muutin Tallinnaan. 

Koko hommaan meni parisen viikkoa. Varmistin asian ensin poikaystävältä, sitten koululta. Virallisen varmistuksen sain kolme päivää ennen ensimmäistä luentoa, joten siinähän sitten ostettiin laivaliput, heiteltiin tavarat kasseihin - niin ja koitettiin muistaa kertoa ihmisille lähdöstä. Joten niille joille unohdin mainita: täällä ollaan!

Kaikki on vielä uutta ja jännittävää, mutta myös uskomattoman ihanaa. Valtavat neuvostokerrostalot keskustan ulkopuolella ovat kumman viehättäviä, pihalla kasvaa hopeapajuja ja ilta-aurinko heijastuu vastapuolen ikkunoista. Naapurin pianokonsertot ovat ainakin toistaiseksi olleet kauniita ja jopa vaikuttavia. Koko asuinalue on muutenkin mukava ja lähellä on monta ruokakauppaa aina tutusta Prismasta hieman kulahtaneeseen Maximaan. Huomattua: sekä majoneesia että pelmenejä on valtavat valikoimat kaikkialla ja auringonkukansiemeniä markkinoidaan huivipäisille mummoille. Valittamisen aiheita varmasti löytyy kun arki asettuu uomiinsa ja syksyn säät huononevat, mutta siihen asti aion nauttia uutuudenviehätyksestä. Ja siitä, että virossa on sanoja kuten beebi ja beebiporgand.